Bagdadin varas ja Persian prinssi

Olipa kerran, ei edes niin kauan sitten, mies, joka tunnettiin Bagdadin varkaana. Koplanaan hänellä oli sadun mukaan neljäkymmentä rosvoa, tosin Kuikankin muistin mukaan rosvoja oli hieman enemmän. Bagdadin varas ei ollut järin ovela, mutta huhujen mukaan rötöstelijän isä olisi tälle viisauttaan jakanut. Olihan isäukko tehnyt reissun Bagdadiin jo yli vuosikymmen ennen poikaansa. Tästä retkestä viisastuneena varkaan isä antoi pojalleen neuvon: älä lähde yksin. Niinpä Bagdadin varas kutsui ryöstöretkelle mukaan monia muita taitavia varkaita Euroopan ikiaikaisista kuningas- ja ruhtinaskunnista. Suuri merirosvolaivasto lähti kohti Bagdadia, sen verta isoja veneitä olivat, että mahtui varkaalle mukaan lentäviä mattoja ja suuria taikalamppuja, joista sinkoutui vihaisia ja voimakkaita lampunhenkiä Bagdadin öiselle taivaalle. Ryöstöretki näytti aluksi onnistuneen, olihan paikallisen ruhtinaan aarrekammiot tyhjennetty, eikä elon henki enää tuossa ruhtinaassakaan pihissyt. Patsaat kaadettiin ja kansa odotti torejaan täyttämään patsaita Bagdadin varkaasta. Ei näkynyt, ei kuulunut. Bagdadin varas jäi eläkkeelle ja jätti Bagdadin oman onnensa nojaan. Rosvoporukkahan sinne jäi, mutta koteihinsa nekin sieltä viimein palasivat. Tai kuka palasi ja kuka ei.

Suuren meren takana vaihtui valta. Bagdadin varas ei enää ollut järin suosittu, kansa janosi uutta miestä varkaaksi varkaan paikalle. Siihen pestiin löytyikin yllättäen monen monta halukasta, miestä ja naista, nuorta ja vanhaa. Varkaan saappaat olivat kuitenkin miesten saappaat, joten mieshän siihen hommaan lopulta valittiin. Mutta tämä miespä ei halunnutkaan olla varas. Ei, ei ja ei. Ensi töikseen hän määräsi ryöväreilleen, jotta tulla kotiin, vaimotkin jo kaipaavat ja soppakulhot jäähtyvät. Tämä veijari mieheksi halusikin olla jotain aivan muuta kuin mitä edeltäjänsä. Miksi olla varas, vieläpä vain ja ainoastaan jonkun kaupungin varas? Ei, tämä mies halusi olla jotain aivan muuta. Hän halusi Persian prinssiksi.

Persia, tuo shaahien ja kauppiaiden, neitojen ja luonnonvarojen luvattu valtakunta. Kun Bagdadin aarrearkut oli rahdattu suuren meren taa, oli Persian valtakunta alueen vaurain maa. Tai no ei vaurain, olihan siellä Luvattuja Maita ja mahtavia kuninkaita, mutta kun ne sattuivat olemaan Persian prinssin ystäviä. Ja eihän kaverilta saa varastaa, tiesihän sen jo Bagdadin varkaan isäukkokin...

Mutta Persialla oli jo prinssi, Mäyräjanedid, eikä herra Mäyräjanedid suosiolla kruunustaan luopunut. Minkäs teet, ei siinä muu auttanut kuin lastata merirosvolaivat jälleen täyteen. Mutta tällä kertaa ystäviä olikin vaikeampi saada mukaan. Euroopan ruhtinaat ja kuninkaat kyllä olisivat halunneet reissuun lähteä, mutta alamaisensa eivät tätä suvainneet. Kummia kuninkaita kun alamaisiaankin, raukat, pelkäävät. Ei auttanut Persian tulevan prinssin muuta tehdä, kuin turvata muihin, vähemmän voimallisiin ystäviinsä. Luvatusta Maasta löytyikin ruhtinas, joka olisi valmis tukemaan Persian prinssiä kruunun saannissa. Kunhan ruhtinaalle ensin luvattiin ruhtinaallinen määrä uusia miekkoja, vahvempia kilpiä, terävämpiä keihäitä, tarkempia jousia ja valtava määrä nuolia, joilla kelpaa jousimiehen ampua. Ystävyyttä luvattiin ja maljapuheita pidettiin. Sapelia kalisteltiin Persialle - uusi prinssi tulee! Ja hyvä prinssi onkin! Koko maailma häntä rakastaa, onpa siitä jopa mitalinkin saanut.

Valmistelut sotaretkeä varten näyttivät menevän hyvin, kunnes taivaalle ilmaantui mustia pilviä. Vanha prinssi ei suostuisi vallastaa luopumaan. Kuulemma oli alkemisteilleen antanut tehtävän alkaa mustaa magiaa harjoittamaan, itse alkuainetta hajottamaan ja siitä suurta keihästä takomaan. Ja kotirintamallakin kuului huonoa. Ei enää suuren meren tuolla puolen basaareissa käynyt kauppa. Ei takonut seppä, ei puunhakkaajalle töitä riittänyt. Ei varainhoitajilla kassoissa ollut muuta, kuin velkakirjoja. Ja olipa joku typerys aikoja sitten suuren meren tuolla puolen keksinyt, että olipa ruhtinaan suosia neljän vuoden välein mitattava ja elleivät alamaiset tästä enää pitäneet, oli ruhtinaan siirryttävä muihin tehtäviin, vaikkapa pankkimieheksi tai muuksi tyhjänpäiväiseksi ja vähäpätöiseksi. Voi ruhtinaan kurjuutta. Löytyipä ruhtinaalle haastajakin, monen mielestä oikein oiva haastaja onkin. Vaan jotain yhteistä heillä molemmilla on. Molemmat haluavat prinssiksi Persiaan...

Känni-ilta

Kännistä asiaa, mutta asian vierestä

Tänään näytti Ajankohtaisessa Kakkosessa olevan teemana känni-ilta, hienoja vieraita oli paikalle haalittu, oikein ministeriä myöten... Keskustelua näytti syntyvän, niin tuolla humalalla yleensä on tapana. Ja kuten kännissä yleensä, tälläkin kertaa mentiin hieman asian vierestä.

Keskustelu pomppi laidasta laitaan; milloin kiellettiin alkoholimainontaa ja milloin lapsia alettiin doktrinoimaan jo alakouluikäisinä raivoraittiuden kavalaan kierteeseen. Hyviä pointteja tuli niin puolesta kuin vastaan, mutta jossain vaiheessa alkoi Kuikkakin ihmettelemään, jotta tokko nuo tuolla selvinpäin ovat. Arvon ministeri Räsänenkin lopussa paljasti juoneensa ensihumalat jo 12 vuoden kypsässä iässä. Ilmankos se Raamatun paatos alkoi tuotakin nuorta tyttöä rippikouluiässä ohjailemaan. Sille tielle jäi, kuten moni viinaan meneväkin. Kova keskustelu käytiin, mutta pari hyvinkin tärkeää asianhaaraa jäi puimatta.

Ensimmäisenä heitän ilmaan kysymyksen: miksi valtion (tai minkään muunkaan korkeamman tahon, auktoriteetin, Pyhän Voiman tai jopa Markkinavoiman) pitäisi olla oikeutettu määräämään, mitä ihminen omalla kehollaan ja omalle keholleen tekee? Jo ennestään meillä on kieltoa, määräystä, direktiiviä ja kymmentä käskyä. Miksi tähän soppaan pitäisi vielä lisää lusikoita heittää? Kun pieneltä ihmiseltä viedään määräysvalta omasta kehostaan, mitä jää jäljelle? Muistuupa Kuikankin mieleen lakipykäliä historian hämäristä, jolloin itsemurhan yrittämisestä rankaistiin kuolemantuomiolla. Ainakin tässä asiassa on jotain edistystä mitä luultavimmin vuosien saatossa tapahtunut. Jos omalle keholle ei saa tehdä mitä haluaa - siis ottaa viinaa - niin eikö tällä logiikalla myös tatuointien ottamista pitäisi lain pykälällä tai ainakin mahtavalla ukaasilla rajoittaa. Sadomasokismistakin voisi jotain perustuslakiin kirjata. Tai entäpä huippu-urheilijat! Itseään rääkkäävät, raukat, eikö sitäkin pitäisi rajoittaa? Onhan noita urheiluvammojakin, tenniskyynärpäästä lähtien...

Toinen asia, joka keskustelussa hieman vilahti, mutta ei esille kunnolla noussut, oli ihmisten, noiden Aatamin ja Eevan, apinan ja gorillan, Aabrahamin ja yksitumaisen jälkeläisen ikiaikainen suhde juopuneisuuden mystiseen tilaan. Eräät tutkijat ovat löytäneet viitteitä siitä, että ihmiskunnan aamunkoiton ensihetkinä joku utelias apinaotus laittoi suuhunsa mitä sattui milloinkin löytymään. Ja luonnostahan löytyy! Oli sientä, oli hamppua. Tuli olut, tuli viini. Jopa keksittiin päihdyttäviä aineita laboratorioissakin syntetisoida, tehtaassa valmistaa, kauniisti paketoida ja markkinamiehen myydä. Kun tuo ensimmäinen ihmisapina jossain Afrikan tasangoilla ammoisina aikoina päihtyneenä tähtiin tuijotteli, syntyi ihmisen ikiaikainen, rikkomaton suhde päihtymiseen, tajunnan muuttuneeseen tilaan. Ei se kulmakuppilan filosofin itsetutkiskelu ja maailman lainalaisuuksien pohdinta tuosta paljoa poikkea. Taiteilija hörppää viiniä, työläinen oluensa, nuori opiskelija sätkänsä polttaa ja kaverillekin tarjoaa. Liekö se sitä eskapismia mistä Kuikkaa viisaammat ovat syviä mietteitään oppikirjoihinkin kirjoittaneet?

Tähän loppuun on paikallaan lainata Benjamin Franklinia, joku lienee hänestä joskus jotain kuullutkin.
"Jumala rakastaa meitä. Olut on siitä elävä todiste."

Taitaapa Kuikkakin hieman skottilaista iltakahviinsa vielä sekoittaa...